Vuosi vapaaehtoisena Keniassa

Lähes kolme vuotta sitten päätin: virkeänä eläkkeelle – ja vapaaehtoistyöhön. Eläkettä oli ankarassa työputkessa kertynyt riittävästi ja perhesuhteiden puolesta saatoin lähteä.

Miksi vapaaehtoistyöhön? Olin vuosien mittaan ostanut Unicefin joulukortteja, luovuttanut verta ja lahjoittanut rahaa SPR:lle, lahjoittanut rahaa Kirkon ulkomaanavulle jne. Kuitenkin pahoilla mielin siitä, että tutkimusten mukaan yllättävän suuri osa eri organisaatioille tehtävistä lahjoituksista hupenee välillisiin kuluihin. Työ paikan päällä hyödyttäisi suoraan kohdetta. Riittävän pitkään, sillä alku on työssä kuin työssä opettelua ja sopeutumista. Vuosi ei olisi enää satunnaista matkailua.

Miksi Keniaan? Perinteisellä safarimatkalla 1990-luvun alussa jäi mieleen pienten poikien ja tyttöjen into ja ilo siitä, kun he pääsivät kouluun. Vaikka koulu maksoi ja välineet sekä koulupuku piti ostaa itse. Toisin kuin koti-Suomessa. Mieleen jäi muhimaan ajatus opettaa jonakin päivänä pieniä tyttöjä Afrikassa…

Tammi-helmikuussa 2012 etsin kanavaa, jonka kautta lähteä. Osa avustusjärjestöistä auttaa katastrofeissa, jolloin tarvitaan ensisijaisesti terveydenhuollon työikäisiä ammattilaisia. Ei minun juttuni. Osa seuraa ja raportoi erilaisten projektien edistymistä maailmalla. Ei myöskään minun juttuni. En halunnut ’kontrolloijaksi’. Osalle ikäni oli rajoite (riski). Päädyin Nakurun Lapset ry:n kautta Arap Moin lastenkotiin.

Aloitin huhtikuussa 2013 ”mummina” vauvalassa. Muutamasta viikosta parin vuoden ikäisten parissa, joita oli 15. Useimmat olivat varsinaisia hurmureita. Joukossa pari ’känkkäränkkää’, jotka itkivät (ja kovaa) silloinkin kun vatsa oli täysi ja vaipat kuivat. Rauhoittuivat vain sylissä. Työ oli aamuvellin, päivä- ja iltaruuan syöttämistä, vaippojen ja vaatteiden vaihtoa, leikittämistä. Parin vakituisen hoitajan apuna, joiden piti mm. pestä vauvalan pyykki. Päivät kuluivat siivillä ja sananmukaisesti hiki hatussa.

Heinäkuussa 2013 työ vaihtui esikoulussa avustamiseksi. Tarkastin opettajien apuna kieli- ja laskutehtäviä. Vapaamuotoisemman iltapäivän kuluessa oli luovia aineita. Yritin mm. keksiä käytännön englannin osaamista edistävää tekemistä. Jouduin kerran hätäpäissäni opettamaan leikin ”yksi pieni elefantti marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin…”, laulamalla suomeksi. Käännös englanniksi ei ole ihan helppo. Lapset innostuivat leikistä valtavasti, oppivat suomenkieliset sanat ja hyräilivät laulua sekä tahtoivat leikkiä lähes päivittäin.

Esikoulu aloitetaan 3-vuotiaina. Lapset käyvät sitä kolme vuotta ja oppivat swahilia, englantia sekä yhteen- ja vähennyslaskua. Kunnes 6-vuotiaina siirtyvät johonkin Nakurun peruskouluista ja jatkavat koulunkäyntiä lastenkodista käsin. Mitkä perusvalmiudet heillä onkaan!

Alussa tuntui, että vuosi on pitkä aika. Maaliskuussa lähdön koittaessa ihmettelin miten nopeasti se kului! Uskon oppineeni melkoisesti kenialaisesta elämäntavasta, sen hyvine ja huonoine puolineen. Palasin yhtä kummilasta sekä monta ystävää ja kokemusta rikkaampana. Puhumattakaan valokuvien määrästä…

Helsingissä 15.10.2014
Lea Metsä
kotiutunut vapaaehtoinen